30. marraskuuta 2018

Marrasmyrsky

Aurinkoa ja lunta riitti kaksi päivää ja sitten myrkytuulet saapuivat tänne. 
Tuulistahan täällä on aina, mutta näin syksyn ja talven välimaastossa myrskyt ovat erittäin yleisiä. Tuuli vinkuu nurkissa niin että tuntuu. Pulkat, sukset, kukkalaatikot ja muutamat muut pihalla lojuvat turhakkeet ovat nyt ties missä. Varmuudeksi siirsin eilen osan terassilla olevista kukista ja koristeista sisälle, ettei vain lasilyhdyt mene rikki ja kukat varise. 

Kun katsoin säätiedotusta meidän kohdalle eilen illalla ja tänään aamulla, se näytti tuulenvoimakkuudeksi 13 m/s. Maarianhaminassa luvut oli pienemmät, mutta niin vain sielläkin tuuli eilen illalla kovasti. Hyvä kun pystyssä pysyin kauppakassieni kanssa.

Saaristolautat ovat peruneet vuorojaan ja yksi laivoista oli otsikon mukaan kärsinyt ihan myrskyvahinkoja. Siljan Baltic Princess ei päässyt eilen iltapäivällä satamaan lainkaan. En tiedä miten yövuorot ovat liikkuneet, välillä ne eivät näissä myrskyissä satamaan pääse ollenkaan. Mutta siihen vaikuttaa myös aina tuulen suunta, ja nyt tuuli on puhaltanut etelästä, eli ehkä ovatkin päässeet Långnäsin satamassa poikkeamaan. Aallonkorkeus Itämerellä on ollut reillut 6 metriä, eli aika haipakkaa keinuntaa on ollut risteilijöille. Toivotaan nyt, että tämä tuuli laantuu jo tämän illan aikana.

Ja sataisipa lisää lunta. Onneksi otin kuitenkin yli 300 talvista kuvaa kahden päivän aikana, pääseepä niistä ainakin nauttimaan. Kyllä lumi ja sen tuoma valoisuus vain tekee niin hyvää ihmiselle. Eikös?

Onkos teillä päin ollut myrskyistä? Entä mikä on lumitilanne siellä suunnalla?

Ihanaa viikonloppua kaikille!


28. marraskuuta 2018

Talvi Ahvenanmaalla?


"Millainen talvi siellä on?" 
Tämän kysymyksen olen kuullut useamman kerran. Tämä talvi tulee olemaan kolmas talveni Ahvenanmaalla, joten mitään kauhean vankkaa kokemusta itselläni ei asiasta ole, mutta muutaman huomion olen ehtinyt tehdä: 

- Sairaan liukkaat tiet. Ennen kuin lumi saapuu, tiet ovat yleensä erittäin liukkaat. Kosteus on täällä aina läsnä ihan eri tavalla kuin mantereella ja kun kostea tienpinta jäätyy niin se se vasta liukas onkin. Täällä ei siis suolata teitä, josta johtuen tiet ovat liuk-kai-ta. Vähän kuin paksua mustaa jäätä. Kuun valossa tien pinta kimaltaa ja nastakaan ei tahdo siihen kunnolla iskeä kiinni. Meillä oli elämämme ensimmäiset (ja VIIMEISET!) kitkarenkaat kun muutimme tänne. Ne tulivat autokaupan mukana. Arvatkaapas vaan mitä toivoin ensimmäisenä talvena lahjaksi? No kitkarenkaita! Sainko? Kyllä vain! Ehkä elämäni paras joululahja. 

- No se talviliikenne. Ja siitä käytävä kiivas keskustelu Facebookin erinäisissä ryhmissä. Surullista, huvittavaa ja ymmärrettävää - kaikilla näillä sanoilla kuvailisin niitä keskusteluja. Ymmärrän, että tilannenopeus on hyvä ja erinomainen ja tärkeä asia. Ja silloin kun todella on tuo ´sairaan liukas tie´-vaihe päällä, niin himmata kannattaa. Mutta sitten kun tulee lunta ja tien pinta muuttuu sellaiseksi "kunnon suomalaiseksi talvitieksi", niin en ihan aina kuitenkaan ymmärrä sitä liikennekäyttäytymistä. Ehkä ahvenanmaalaiset eivät vain ole niin tottuneita talviajamiseen? En tiedä. Tänään oli ihan hyvät tiet ajella ja itse uskalsin kyllä körötellä 90 km/h kuten nopeusrajoitus on. Edelläni kulkenut auto liikkui 45-70 km/h. Siinä vaiheessa kun rajoitus oli 90 ja edellä oleva auto ajoi 45, koin tilanteen jo lähes vaaralliseksi. Lisäksi auto ajoi keskellä tietä ja muutenkin kummallisesti. Mietin kahta vaihtoehtoa: 1. rattijuoppo tai 2. ikääntynyt paikallinen talveen tottumaton kuski.
Kotiin palatessa ajoin muuten melkein kolarin. Joku kääntyi täysin eteeni, ja jos en olisi jarruttanut, päin olisin ajanut. En tiedä olinko jotenkin hänen ´pimeässä  kulmassa´ vai mitä tapahtui kun oli suora tiekin, mutta sydän kyllä pamppasi sen jälkeen tuhatta ja sataa. Olin juuri palaamassa tyttären konsertista kotiin ja kyydissä oli lisäkseni kaikki kolme lastamme. Siinä oli aika kallis lasti kyydissä.

- Kun lunta tulee, siitä pitää heti ja täysillä nauttia. Koskaan ei tiedä kauanko sitä riittää. Niinpä eilen koululaisten kotiuduttua etsimme sukset ja monot ja pulkat ja liukurit. Lapset olivat yhteen putkeen lähes kolme tuntia ulkosalla. Juotiin kuumat kaakaotkin ulkona lumisateessa, halusivat retkeillä viltin päällä lumihangessa. Ja äitihän hoiti homman. Tytär kävi vielä illalla hiihtäen koululla luokkaillassaan. Niin, tuo jalkakäytävien auraus on aina vähän niin ja näin, joten hiihtäen useimmiten pääsee parhaiten tuon vajaan kolmen kilometrin matkan koululle. Hiihtäminen ei muuten sitten olekaan mikään itsestäänselvyys täällä. Jos koulusta lähdetään liikuntatunnilla hiihtämään, opettajan pitää lainata ensin tarvittava määrä suksia jostain. Kertonee jotain talvien lumisuudesta. Ja latuja en ole pahemmin nähnyt. Ne pitää etsimällä etsiä. 

- Sää vaihtelee. Kuten eilen. Sataa lunta, aurinko paistaa, tummat pilvet, tuiskuttaa, kaunis auringon lasku ja pilvet poissa. Sää vaihtuu talvellakin nopeasti. Ja yllättää. Tänään en ollut uskoa silmiäni kun katsoin lämpömittaria. Säätiedotus lupasi pari pakkasastetta yöksi ja aamuseitsemältä mittari näytti lähes -11 astetta! 

Nähtäväksi jää jatkuuko tämä ihana talvi vielä muutaman päivän. Ainut negatiivinen asia tässä lumessa on se, että lumi on peittänyt aurinkopaneelit (kuten kuvasta näkyy) ja ne pitäisi nyt jotenkin putsata, että saisi hyödynnettyä kaiken aurinkoenergian. Muuten kyllä ihan mielellään lämmittelen aamuisin keittiön puuhellaa ja iltaisin varaavaa takkaamme.

On täällä vain niin kaunista talvellakin! Täällä olisi monelle matkaajalle paljon nähtävää ja koettavaa talvisinkin. En voi muuta kuin suositella pistäytymään täällä off-sesonkina. Vai mitä sanotte tämän kirjoituksen ensimmäisen kuvan maisemasta? Eikö olekin kaunista?

Ihanaa viikon jatkoa!



27. marraskuuta 2018

Kuusi kuvaa kesästä -haaste


Tänään tänne saapui talvi! On ollut niin ihanan kaunis päivä, että lapsetkin jäivät heti koulusta tultuaan 2,5 tunniksi ulos leikkimään ja kaakaotkin juotiin lumisateessa viltin päällä. Tytär vielä illalla hiihti koululle luokkailtaan, siitäkin kertyi yhteensä reilu viiden kilometrin lenkki. Parhaillaan latailen talvikuvia koneelle ja yritän niitä jaella teillekin huomenna. 


Elämä on taas hurahtanut vauhdilla ja tuntuu kuin pari viikkoa olisi hukkunut jonnekin. Aloin jo kaksi viikkoa sitten keräillä puhelimen syövereistä kesäkuviani osallistuakseni tähän kesäkuvahaasteeseen. No, kuvia oli liikaa ja ne eivät ikinä siirtyneet sähköpostiin, josta olisin ne helposti tänne blogiin napannut. Tarkoituksena oli julkaista kuvat harmaana marraskuisena päivänä. Tänään tuntuukin vähän hassulta postailla tätä, kun päivä on ollut mitä kaunein - mutta tässäpä ne tulevat. Kaikki kuvat on otettu puhelimen kameralla, joten mitään teknisiä hienouksia ei ole teille jakaa kuvien yhteydessä. Kameran kaivoin vuosien tauon jälkeen nimittäin vasta muutama viikko sitten esille. Haasteen sain Kristiinalta ja alkuperäinen haaste löytyy täältä Tuplasti terapiaa -blogista, kannattaa kurkata ja osallistua! 

Ensimmäinen kuvani on omenapuun kukinnoista (tuossa ylhäällä). Rakastan sen symboliikkaa; miten kauniista ja herkästä voi kasvaa jotain suurempaa ja hyvää ajan kanssa. Rakastan omenankukkia ja olen erityisen ihastunut tähän kuvaan, jonka kuvasin sinistä taivasta vasten. Punaisen eri sävyt sointuvat ihanasti sinisen kanssa.


Toinen kuva on Skånesta, jossa mieheni perheen kesämökki sijaitsee. Rakastan tämän kuvan moniuloitteisuutta; meri taustalla, kukinto edustalla ja siinä välimaastossa muuta kasvillisuutta. Taivas leikitteli väreillään lähes joka ilta tuon viikon aikana. Kuvan täysin palanut nurmikko muistuttaa puolestaan kesän kuivuudesta.

Olen tyytyväinen kukan ja taivaan harmonisiin värisävyihin ja kuinka tarkennus on tuonnaampana ja edustalla oleva kukka hieman häilyvä. 












Kolmas kuva on mielestäni hyvä osoitus siitä, että puhelimellakin saa otettua hyviä kuvia - jos vain osaa. Perspektiivi, asettelu, värimaailma ja valon määrä ovat aina avaimia onnistuneeseen kuvaan. 
Olin Helsingissä tapaamassa lukioaikaisia ystäviäni pitkästä aikaa - ties koska olimme viimeksi kaikki neljä onnistuneet tapaamaan yhdessä. Yhden jo lähdettyä kotiin päätimme vielä istua iltaa kolmisin. Meille se todella tarkoittaa rauhassa istumista ja keskustelemista. Itse en juo alkoholia ja en edes siis tiedä koska viimeksi, jos koskaan, olen ostanut tällaista drinkkiä. Keskustelu baarimikon kanssa meni jotenkin näin:
"Alkoholiton, mitäs ehdotat?"
"No jos mä tota otan vähän mustikkaa ja vadelmaa ja mansikkaa ja heitän siihen sekaan vähän limee ja sekotan."
Osasi sekoittaa sen verran hienosti, että otin kuvan. 





Tunnelma. Siitä tässä kuvassa on kyse. 90-vuotias isoisoisä lastenlastenlastensa kanssa. Itse en ole koskaan tavannut kumpaakaan isoisääni, mieheni isoisästä sainkin sitten itsekin isoisän. Mielestäni on erityistä, että hän on saanut seurata meidän lastemmekin kasvua. Jokainen päivä ja vuosi on lahjaa. Hän muistaa Suomen sotavuodet ja kuinka ne Ruotsiakin koskettivat. Hän on nähnyt monen monta vaihetta maailmassa. Hän matkustaa edelleen vuosittain lämpöisemmille leveysasteille. Aikamoinen isoisoisä. Vaikka välimatkan takia tapaamiset jäävätkin yhteen tai kahteen kertaan vuodessa, muistoja on kertynyt senkin edestä. Tässä "pojat" lukevat kolmestaan. 











Ihkaensimmäinen ihkaoma mansikkani! Sain lasten hoitotädiltä mansikantaimia ja onnistuin saamaan niistä muutamia mansikoitakin. 
Rakastan myös keittiömme lattiaa. Ja puuliettä! Muutimme siis keväällä tähän remontoituun taloon ja puuliesi tällä kirjoitushetkelläkin ihanasti lämmittää keittiötämme. 
Kuvaa ottaessa mietin tapani mukaan, mikä olisi hyvä ja toimiva tausta - tällä kertaa mansikalleni. Mielestäni se sopi hyvin tähän keittiön maisemaan ja koska mansikka itsessään on aika pieni ja mitäänsanomaton niin taustalle sopi hyvin vähän "enemmän tavaraa" eli sekä puuhella että monikuvioinen lattia. 



Tämä kuva on selfie, ryhmäselfie. Niitä tuppaa kameraan kertymään. Tämä oli ehkä kesän kuumin päivä ja vietimme sen blogiyhteistyön merkeissä Smart Parkissa. Kuvasta välittyy mielestäni iloinen tunnelma. Erityisen kuvasta tekee se, että emme kovinkaan usein julkaise lapsistamme kuvia sosiaalisessa mediassa. Poikkeuksia teemme harvoin ja koska tämä kuva on jo kerran somessa julkaistu, ajattelin sen uudestaan nyt tähänkin laittaa. Mielestäni on mielenkiintoista pohdiskella somen etiikkaa. Rajat hämärtyvät usein ja yksityisestä tehdään julkista. Mikä on lapsen oikeus kaiken sen keskellä? Kenelle hänen yksityisyytensä kuuluu? Missä menee lapsen rajat? Muutama vuosi sitten Itävallassa olikin ensimmäinen oikeustapaus asian tiimoilta, kun lapsi täytettyään 18-vuotta haastoi vanhempansa oikeuteen. Kuinka moni on lukenut esim. Unicefin kirjoitukset aiheesta? Tästä voisin kirjoittaa koko illan, mutta enpäs sitä tee, vaan toivotan perheemme kesäisen fiiliksen kera ihanaa viikon jatkoa sinulle!

Haasteen saa Marjo Jotain kaunista -blogista!

14. marraskuuta 2018

Millainen olet sisustajana?

Sisustus. 
Se se vasta tunteita ja mielipiteitä herättääkin. 
Toisen suosikki on toisen inhokki. Siinä missä toinen ostaa kaiken kertaheitolla uutena kaupasta, toinen saattaa vuosia metsästää aarteitaan kirpputoreilta ja vintage-myymälöistä. 

Itse olen aina ollut kirppisihminen. Innostus syntyi jo nuorena ja myöhemminkin kun rahat ovat olleet tiukilla, olen ollut kiitollinen, että tykkään käydä kirppiksillä. Turun kirppistarjonnan jälkeen nämä Ahvenanmaan putiikit ovat olleet tosin vähän pettymyksiä. Mutta olen minä onneksi muutaman hyvän löydön tehnyt. 

Yksi niistä on viime kesältä, sellaiselta pihakirppikseltä. Sain tingattua hinnastakin. Kun näin tuon kartan, ihastuin oitis. Olen aina rakastanut karttoja ja koska Turun saaristokin on meille rakasta seutua, tämä kartta tuntui osuvalta uuteen kotiimme. Siinä Turun saaristo kohtaa Ahvenanmaan. Nyt tuo raukka on vain odottanut jo useamman kuukauden seinälle pääsyä. Haluaisin sen olohuoneen seinälle pianon päälle. Ongelmamme vain on, että meillä ei vielä ole pianoa. Pari pianoa meillä on ollut jo kiikarissa, mutta mönkään ovat menneet. Kartta viihtyi kesän tuossa terassilla ja nyt kun kosteus on totaalisesti saapunut, kannettiin se lämpimään sisälle. Meidän makuuhuoneen nurkkaan se nyt näemmä sitten jämähti. Lojunut siinä raukka jo pari viikkoa. Värimaailma kyllä sopii hyvin yhteen, mutta muuten ehkä hieman väärä paikka taululle. Vai mitäs tuumitte? 

Niin, muutimme vappuna tähän kotiin ja meillä ei ole vieläkään yhden yhtä taulua seinillä. Toisaalta tykkään siitä, edellisenkään asunnon seinillä niitä ei ollut, koska tiesimme sen koko ajan olevan tilapäinen ratkaisu perheellemme. Pystyisitkö sinä olemaan ilman tauluja? Mielestäni ne määrittävät niin paljon huoneen tunnelmaa, että en edes halua tehdä hätiköityjä päätöksiä. Samalla tyhjät seinät muistuttavat keskeneräisyydestä. Toisaalta, osa muuttolaatikoistakin on vielä purkamatta kun kirjahyllyjä puuttuu. Ja niin edelleen. No, eilen sain ainakin yhden ikkunan pestyä! 

Kuvassa olevan ikkunan pesin siis tietenkin vasta kuvan ottamisen jälkeen ja ensimmäisen kuvan tyynyssä näkyy kaikki rypyt. Enpä taida olla sisustusbloggaaja. Tässä jälkimmäisessä kuvassa näkyvän päiväpeiton on aikanaan äitini virkannut ja ihastuttava keinutuoli on bongattu Ahvenanmaan FB-kirppikseltä. 

Mutta mistä sinun sisustustyylisi koostuu?
Itse ajattelin ruveta vähän enemmänkin tästä aiheesta tulevaisuudessa kirjoittamaan. 

11. marraskuuta 2018

Isänpäivän kahdet kasvot

Isänpäivä, kuten monet muutkin juhlapäivät, voi olla samalla kertaa täynnä iloa ja kipua. Muistan vieläkin sen kivun, jota ensimmäisenä isäpäivänämme koin. Samaan aikaan iloitsin oman lapseni isän ensimmäisestä isänpäivästä, meidän perheen ensimmäisestä isänpäivästä, ja samalla se oli elämäni vaikein isänpäivä. Se oli isänpäivä, joka herätti niin paljon kipua, tuskaa, epäreiluutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmetystä, vihaa, kysymyksiä ja hämmennystä. Valitettavasti nuo negatiiviset kivun kasvot huuhtaisivat ilon ja onnen ylle kuin suuri aalto. Kipu nakersi iloa. 

Kun eilen mietin tätä päivää ja omaa isääni, oloni oli mitä neutraalein. Isänpäivä tuntui normaalilta juhlapäivältä toisten joukosta. Sellaiselta, joka siis ei nosta pintaan sen kummempia tunteita. Neutraalilta. Mutta niin se vain taas tänään tapahtui. Aamupalan jälkeen kyyneleet nousivat silmiini. Rupesin miettimään sitä kuinka isäni ei koskaan saanut tutustua lapsiini. En koskaan saanut kokea oman isäni rakkautta omia lapsiani kohtaan. En sitä, kuinka hän ottaisi heidät metsäkoneen kyytiin, opettaisi ajamaan autolla ja hassuttelisi. Kertoisi puujalkavitsejään ja silittäisi työmiehen naarmuntuneilla kourillaan pientä päätä. Lapseni eivät koskaan saaneet tutustua häneen. Suru on kai sellainen, joka ei meitä koskaan täysin jätä rauhaan. Vaikka isäni kaipaus ei enää yhdentoista vuoden jälkeen nostakaan kyyneleitä silmiin kovinkaan usein, ja silloin kuin nostaa niin vain pieneksi hetkeksi kerrallaan, silti ikävä voi sen pienen hetken puristaa rintakoppaa kovasti kuin betonipuristin. 

Kirjoitin tästä aiheesta vanhaan blogiini kolme vuotta sitten seuraavanlaisesti:

"Muistan kuinka ala-asteella askartelimme isänpäiväkorttia ja eräs poika luokkahuoneessa tekikin korttia äidilleen. Jotkut nauroivat hänelle, vaikka kaikki tiesivät tilanteen. Kaikki tiesivät, kuinka tuon pojan isä oli sairauden murtamana kuollut. Olen monta kertaa miettinyt tuota poikaa. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun isää ei enää ollutkaan. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun erosi muista koulutovereistaan perheenjäsenen menettämisen vuoksi. Kuinka kipeää se mahtoikaan tehdä, kun muut naureskelivat hänelle siksi, että hän teki isän sijaan äidilleen korttia. Miltä se tuntui, kun isää ei enää ollutkaan.

Lähes kahdeksan vuotta sitten menetin oman isäni traagisesti. Olin tuolloin 23-vuotias. Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kukaan ei odottanut sitä. Se tapahtui juuri ennen joulua; jouluna olimme suunnitelleet kertovamme vanhemmillemme, että odotamme ensimmäistä lastamme. En koskaan ehtinyt kertoa isälleni. Hän ei koskaan saanut tietää. Muistan edelleen, miltä tuntui palata lapsuudenkotiini tapahtuneen jälkeen; lapsi mahassani, muistot mielessäni ja surun kyyneleet kasvoillani. En nukkunut moneen yöhön. Isäni oli sairastanut vuosia, ja päätyi tekemään itsemurhan. Tämän johdosta olen joutunut käymään läpi monia vaiheita ja tunteita; hyväksymistä, vihaa, anteeksiantamattomuutta, hylkäämiseksi tulemisen tunteita ja lopulta pystyin myös antamaan hänelle anteeksi. Alkuvuosina mietin myös monesti, olisiko teko estynyt, jos vain olisin ehtinyt kertomaan, että odotamme lasta. Tyypillinen itsemurhan tehneen läheisen kysymys ja ajatusmalli; ”jos minä vain olisin..” . Montaa asiaa olen siis joutunut prosessoimaan, käsittelemään ja itkemään. Kun vietimme ensimmäistä isänpäivää mieheni kanssa, oli se hyvin kahtiajakoinen päivä. Ilo siitä, että miehestäni on tullut hyvä isä ja samalla suru siitä, että oma isä on lopullisesti poissa. Päivä on edelleenkin kaksijakoinen – ja sitä se varmaan tulee aina olemaan. Suru pienenee ja laimenee, mutta ei koskaan täysin poistu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa. Kun menettää yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, ja vielä traagisella tavalla, on ihan luvallista surra näitä asioita vuosienkin ajan. Suurin osa vuoden päivistä on kuitenkin ihan tavallisia; ei, en mieti enkä itke tätä päivittäin. Onkin enemmän kuin luonnollista, että juuri isänpäivänä nämä asiat nousevat pintaan.

Isänpäivä voi siis monelle olla täynnä surua, pettymystä ja vaikeita muistoja. Jokaisella meillä on omat kokemuksemme isistämme. Valitettava tosiasia on, että osa meistä on varttunut alkoholistien, väkivaltaisten, poissaolevien tai muuten vain isyydessään epäonnistuneiden isien kanssa. Ja nekin, jotka ovat isyydessään hyvin onnistuneet, ovat kuitenkin tehneet virheitä. Valitettavasti elämme rikkinäisessä maailmassa. Äitienpäivänä on alettu viime vuosina nostamaan esille niiden naisten tarinoita, jotka eivät ole saaneet lasta tai ovat menettäneet lapsensa keskenmenossa. Sama pitää paikkansa aivan varmasti myös miesten kohdalla. Isänpäivän vietto voi olla monelle haluamattaan lapsettomaksi jääneelle miehelle vaikea paikka. Miehen isällinen syli onkin tyhjä.

Vaikka isänpäivä on minulle vaikea päivä, haluan silti viettää sitä. En haluaisi, että sitä päivää ei huomioitaisi sen takia, että se joillekin saattaa nostaa vaikeita asioita pintaan. Minun suruni, prosessini, menetykseni ja tuskani eivät mitenkään pienennä sitä tosiasiaa, että isät ovat ansainneet päivänsä. Miksi kirjoitan näin? Siksi, että tällaiseenkin ajatuksenjuoksuun olen törmännyt. Suru ja kipu pitää kuitenkin elämässä kohdata, halusi sitä tai ei. Päätös on sitten sinulla, että mitä sen kivun kanssa teet. Pakenetko sitä vai käsitteletkö sen – vaikka se veisikin vuosia. Ja vaikka elämä ei aina ole valoista ja iloista, niin yksi asia pysyy. Se, että aina on toivoa!"

Vuosien aikana eteeni on luonnollisestikin tullut niitä tilanteita, kun puistossa, lasten konserteissa tai tuttavien valokuvissa näen isoisän, vaarin, taatan tai papan, niin se tekee kipeää. Kipu on luonnollista. Suru on luonnollista. Menetyskin on luonnollista. Menetys ei aina tapahdu luonnollisesti vaan huonojen ja väärien ratkaisujen myötä, mutta sen seuraukset on vain kohdattava. Isäni teolla on ollut kauaskantoiset seuraukset.  Katkeruuden ja kateuden sijaan on kuitenkin muistettava, että tämä on minun kipuni. Minun kipuni ei saisi vaikuttaa ystävyyssuhteisiini tai suhtautumisessani tuntemattomiin. Vaikka jollain konsertissa olevalla lapsella onkin isoisänsä mukanaan, niin mitä muuta minä hänen elämänsä haasteista oikeasti tiedän? Jokaisella on omat haasteensa ja kipunsa ja menetyksensä - ainakin jossain vaiheessa tätä elämän vaellusta. Sen sijaan voin miettiä mistä muusta saan olla kiitollinen. Tietenkään kipua ja tuskaa ei tule hiljentää. Uskon, että näin maassamme on esimerkiksi sotavuosien jälkeen usein toimittu. Isän kaipuusta ja sodan kauheuksista vaiettiin. Surun, trauman ja kivun työstäminen on välttämättömyys. Ajan myötä uskallan jopa väittää, että jossain vaiheessa se saattaa kääntyä voimavaraksikin. Minähän selvisinkin. Ja voin ehkä auttaa jotain toista kanssakulkijaa surun ja kivun kohdatessa. Kun on itse läpikäynyt traumaattisia kokemuksia, osaa ehkä pukea joitain asioita sanoiksi toiselle lohdutukseksi. Tai osaa vain olla. Siinä vierellä ja läsnä. Se ei pelotakaan, kun tietää miten hyvältä se toisesta tuntuu. 

Itkin tänään siis kymmenen minuuttia. Muuten tämä on kai ollut ihan normaali isänpäivä kodissamme. Lasten askartelemia kortteja, tyttären leipoma kakku (monena vuonna olen ihan kuulkaas laskenut rimaa ja ostanut pakasteesta kun ei vain ole jaksanut - vauvavuosien paras resepti!) ja herkullista ruokaa. Saloissa on liehuneet Ahvenanmaan liput ja ilma on ankea, mutta lämmin. Ja kakku oli muuten superherkullista ( ja sitä on vieläkin palanen pakkasessa odottamassa!). Vanha kipu on ollut läsnä, mutta vain vierailijan roolissa. 




Hyvää isänpäivää! 
Olette isät tärkeitä ja rakkaita - älkää koskaan unohtako sitä. 

6. marraskuuta 2018

Glad Svenska dagen! ja suhteestani Suomen ruotsinkielisiin

Svenska dagenia, eli ruotsalaisuuden päivää, alettiin Suomessa viettää 110 vuotta sitten. Päiväksi valikoitui Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin (juliaanisen) kalenterin mukainen kuolinpäivä. Liputuspäiväksi se julistettiin vuonna 1979. Päivän tarkoituksena on juhlistaa ja vahvistaa suomen ruotsinkielisten identiteettiä ja oikeutta omaan kieleensä. 

Itse olen varmaan aika tyypillinen suomenkielinen suomalainen. Vartuin Satakunnan metsissä pienessä kunnassa, jossa tilastojen mukaan on neljä ruotsinkielistä (mutta kukaan ei tiedä ketä ja missä ne neljä ovat..). Ruotsin kieli on ainakin osittain pakkopullaa ja se asennehan syötetään lasten ja nuorten aivoihin jo varhain. Ruotsia ei vain tarvita, eikä edes ymmärretä, että Suomessa asuu ihan oikeasti ihmisiä joiden äidinkieli on ruotsi. Ja ne samat ihmiset kannattavat Suomea jääkiekossa - Ruotsiakin vastaan. Tietenkin, koska ovat yhtälailla 100% suomalaisia kuin minäkin. Puhuvat vain suomen sijaan ruotsia. 

Kun vähän reiluna parikymppisenä mainitsin äidilleni "yhdestä komeasta ruotsalaispojasta" sain heti muistutuksen, kuinka en seiskaluokan lähestyessä kuulemma halunnut opiskella sitä "pakkoruotsia". Ja pakkoruotsihan on varmasti meille kaikille tavalla tai toisella tuttu termi. Yllätyksekseni ruotsi olikin helppoa ja kivaa. Paljon hauskempaa kuin vaikea englanti. Silti minulla ei tuolloin vielä ollut hajuakaan, että tässä maassa asuu ruotsinkielisiä. Kai siitä olin kuullut, mutta en vain TA-JUN-NUT. Olin 19 vuotta kun tutustuin ensimmäiseen suomenruotsalaiseen. Hän on ystäväni edelleenkin. Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin ruotsalaiseen mieheeni ja kun muutimme naimisiin mentyämme Turkuun opiskelemaan, alkoi aivan uusi maailma avautua meille molemmille. Suomenruotsalaisten maailma. 

Mieheni alkoi opiskella Åbo Akademissa ja sitä kautta aloimme tutustua suomenruotsalaisiin. Aloimme oppia ja ymmärtää heidän kulttuuristaan ja siitä miten he Suomemme kokevat. Iloista ja kivuista. Olemme ystäviemme ja työnkin kautta tutustuneet ja työskennelleet näiden kielikysymysten parissa. Pohtineet, ihmetelleet, yllättyneet, ihastuneet ja vihastuneet. Mutta ennen kaikkea on kuin kokonainen uusi maailma olisi avautunut näiden ystävieni kautta minulle. Suomen ruotsinkielisillä on monia samoja perinteitä kuin minullakin, mutta myös erityisiä omia perinteitään. Turun vuosien aikana olemme saaneet viettää vappuaattoja ja Svenska dagenia ruotsinkielisissä menoissa. Viimeiset vuodet olen seurannut Suomen tärkeimpiä jääkiekko-otteluita ruotsinkielisten ystävieni parissa.  Olen myös itse muutamalle ystävälleni se ainoa suomenkielinen ystävä. Se laittaa ainakin minut ajattelemaan. 

On ollut mielenkiintoista ulkopuolisena sukeltaa tähän uuteen maailmaan. Sekä minä suomenkielisenä suomalaisena että mieheni riikinruotsalaisena. Lapsemme ovat kaksikielisiä, mutta eivät siltikään suomenruotsalaisia. He ovat ruotsalaisia. Ja he ovat suomenkielisiä suomalaisia. Ja asuvat nykyään Ahvenanmaalla. Ahvenanmaalaiset ovatkin oma väestönsä, vaikka joissain tilastoissa heidät lasketaan suomenruotsalaisiksi. Itse näet heidät etnisesti ihana omana väestönään, jolla on vahva oma kansallisidentiteetti. Näin näkevät myös tuntemani suomenruotsalaiset heidät. 

On ollut hienoa miten hyvin minut on suomenkielisenä otettu vastaan ruotsinkieliseen maailmaan. Uskon, että kun kunnioitamme ja rakastamme, voimme vain hyötyä ja voittaa. Matka on ollut myös kivulias. Olemme omalla kohdallamme huomanneet miten kielilaki Suomessa ei toteudu kuten pitäisi. Kun verotoimistossa ei saakaan palvelua ruotsiksi. Kun monessa paikassa palvelua tarjotaan enganniksi ruotsin sijaan. Silloin miehelläni on tapana todeta, että kävisikö kuitenkin toinen kotimainen. Niin, ruotsalainen mieheni on opiskellut suomen. Maassa maan tavalla. Ja avioliitossa sydämen kielellä. 

Tiedän monien ruotsinkielisten kokevan haastavana, kun edessä on vaikkapa muutto ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Suomen Turkuun. Kun ei ole koskaan elämässään joutunut käyttämään suomea, sitä onkin haastavaa yhtäkkiä ruveta puhumaan joka puolella. Pankissa, kaupassa, parturissa. Saati sitten lääkärissä ja synnytttämässä, kun kielilaki ei toteudukaan. Vaaratilanteitakin on tämän johdosta koettu. Ja tiedän sen haastavuuden itsekin. Olen jo vuosia käyttänyt ruotsia päivittäin ja osaan sitä. Osaan sitä niin, että sen puhuminen ei sinänsä tuota vaikeuksia. Mutta kaksi vuotta Ahvenanmaalla ovat nyt laittaneet minutkin puhumaan ruotsia sellaisissa paikoissa, missä ennen ei ole tarvinnut. Lääkärissä, neuvolassa, virallisissa laitoksissa. Pitää aina erikseen miettiä. Ja googlata. Kuten eilen kun etsin kaupasta hiilihankoa ja -astiaa takkaa varten. Kyllä se energiaa vie. Minultakin. Entäpä sitten niiltä, jotka eivät sitä ole koskaan joutuneet käyttämään opiskeltua kieltä tositilanteessa? Suomessa ihan oikeasti asuu ihmisiä, jotka eivät osaa suomea, vaan sitä maan toista virallista kieltä. Tässä kohtaa tosin en halua pehmentää asioita vaan todeta, että valitettavasti samoja asenteita kuin suomenkielisillä on, esiintyy myös ainakin jossain määrin ruotsinkielisten parissa. Tosin "miksi ihmeessä minun täytyisi opiskella suomea" ei ole ehkä niin kauhean vakuuttava Suomen mittakaavassa. Mitäs jos rakennettaisiin molemmista suunnista sitä siltaa?

Mistä ihmeestä kateus, viha, paheksunta, stereotypiat ja jopa rasismi oikein nousee? Miksi ihmeessä emme voi ajatella sitä rikkautena, että maassamme on kaksi virallista kieliryhmää ja voimme puolin ja toisin oppia toisiltamme? Minä tunnen suomenkielisiä joilla on se purjevene ja maajusseja jotka ovat ruotsinkielisiä. Kyllä meistä molemmista kieliryhmistä on ihan jokaiseen yhteiskuntaluokkaan tässä maassa. Ja tunnemmeko oikeasti maamme historian?
Tiedämmekö ruotsin kielen juuret ja vaikutukset - oikeasti?  Tunnenko minä jonkun "bättre folkista"? Jos en, olisiko ehkä aika viimein tutustua ja antaa tilaa stereotypioiden murenemiselle?

Niin, Turussa jo totuimme juhlistamaan tätä päivää. 
Täällä Ahvenanmaalla sitä ei erityisemmin juhlita. Täällähän "svenska dagen" on joka päivä. 
Mutta kyllä se pienen aukon on jättänyt näihin marraskuun kuudensiin. Siellä ne toiset juhlistavat illalla Turun ruotsinkielisessä teatterissa. Voi kunpa voisin olla mukana. 

Glad Svenska Dagen!

P.S Tässä pieni ruotsinkielinen testi päivän taustoista - testaa ihmeessä!
Ja täältä löydät `Svenska veckanin´ ohjelman.

(Ensimmäinen kuva: Kokoomus Uudenmaantulli)

5. marraskuuta 2018

Keltaisia lehtiä marraskuussa


Jos jotain olen kahden ja puolen vuoden aikana oppinut niin se on se, että sää voi vaihtua koska vaan. Ja monta kertaa päivässä. Ja tuulee. Ja lämpömittariin ei kannata luottaa. Kesällä täällä oli niin kuivaa, että meidänkin pihan koivut olivat jo heinäkuussa keltaisia. Ei minkään aikaisen ruskan vaan silkan kuivuuden takia. Ja nyt on marraskuu. Ja niitä keltaisia lehtiä riittää vieläkin. En muista koska olisin nähnyt näin paljon keltaisia lehtiä puissa marraskuussa. En varmaan olekaan. Ja lupiini kukki vielä viime viikolla tienpenkassa. 

Tuon meren takiahan sää täällä saarella menee niin, että kun toukokuussa mittari näyttää ihanan lämmintä ja ikkunoista näkyy sininen taivas ja aurinko porottaa niin tietenkin puet päällesi ainoastaan T-paidan. Sitten astut ovesta ulos. Ja samantien takaisin. Tuulee kuitenkin jostain mereltä. Ja toukokuun ensimmäisinä lämpöisinä päivinä meri on kylmä. Jäinen. Ja sieltä virtaava ilma myös. 

Syksyllä sitten täällä onkin pitkään lämmintä. Koska se meri on sitten vielä aika pitkään lämmin, ja sieltä mereltä (joka käytännössä on aina joka suunnassa vastassa muutaman kilometrin päässä) puhaltaa sitten lämpöisiä tuulia. Mutta sitten jossain vaiheessa se kääntyy, se tuuli, pohjoiseksi ja kylmäksi ja jäätäväksi. Sellaiseksi, jota minun niskani ja alaselkäni ei oikein kestäisi. Eikä kestäkään. Olen yliherkkä hajuille, tuoksuille (ne on kaksi eri asiaa, heh), ilmapiirin aistimiselle, valoille ja erityisesti tuulelle. Niskat on jumissa pienestä ja niitä särkee. Niskani ovat 70-vuotiaan 30-vuotiaan kropassa. Näin olen päätellyt. 

Nyt siis on marraskuu. Eilen ilma oli aurinkoinen. Viime viikolla sateinen. Tänään sumuinen. Mittari näyttää useampaa astetta plussan puolella. Lumesta täällä ei ole tietoakaan. Lapset kyllä väittivät sitä yhtenä päivänä sataneen, mutta itse en ole nähnyt. Pimeää riittää ja siksi lumi olisi tervetullutta. Se olisi myös varmasti hyvä syy välttää haravointi. Tosin minulla on jo kolme muutakin hyvää syytä:

1. Lehdistä puolet on vielä puissa
2. Meillä ei ole haravaa
3. Meillä ei ole kottikärryjä


Muutimme siis puoli vuotta sitten ja pikku hiljaa on hommailtu kaikkia näitä omakotitaloasumisen välttämättömyyksiä. Mutta ehkä kottikärryt ja harava eivät ole välttämättömiä. Ainakin jos niillä voi välttää haravoimisen. 
Ja tuuli kuitenkin puhaltaa ne lehdet pois. Eikö?
Lisää keltaisia lehtiä siis marraskuulle!


2. marraskuuta 2018

Sirkus saapui kaupunkiin!


Viikko sitten sunnuntaina sirkus saapui kaupunkiin. Ja se ei olekaan mikä tahansa sirkus! Maarianhaminan kaupunginkirjasto on muuttunut kuukauden ajaksi sirkusmaiseksi seikkailuksi lapsille, ja miksei meille vanhemmillekin. 

Lasse-Maijan esivätoimisto -kirjasarja on helppolukuinen ja innostava kirjasarja, joka sijoittuu pieneen Vallilan kaupunkiin ja sen lähiympäristöön. Lasse ja Maija ovat luokkakavereita ja heillä on pieni etsivätoimisto.  Kirjat on kirjoittanut Martin Widmark ja kuvittajana toimii Helena Willis. Kirjasarjasta (ruotsiksi) on ilmestynyt 27 kirjaa, suomeksi niitä on käsittääkseni käännetty 18, joista osa ilmestyy piakkoin. Meidän perheessä niitä on pääasiassa luettu ruotsiksi. Yksi kirja taitaa olla hyllyssä suomeksi, ja itse joskus lainasin sen ainoan Ahvenanmaan viron kielisen kirjastosta. Tosin palautin lukematta, kun ei vaan mukamas ollutkaan aikaa. 

Yksi kirjoista pureutuu Sirkuksen arvoitukseen, ja sehän meiltä täältä Ahvenanmaalta nyt sitten kuukauden ajan löytyy! Jos siis satut käymään täällä suunnassa tulevina viikkoina, kurkkaapa myös kirjaston puolelle. 

Suosittelen!

Maarianhaminan kaupunginkirjasto
Strandgatan 29

Avoinna:
Maanantai - Torstai 9.00 - 20.00
Perjantai 9.00 - 18.00
Lauantai 10.00 - 16.00
Sunnuntai 12.00 - 16.00