30. elokuuta 2018

Kolme kuukautta bloggausta

Tasan kolme kuukautta sitten minä sen tein. Laitoin blogin pystyyn, kirjoitin ensimmäisen juttuni ja aloin instagrammata samalla nimikkeellä myös. Ihana Ahvenanmaani -lähti liikkeelle kirjoittamisen halusta vuosien tauon jälkeen. Nimi taas tuli siitä, kun henkilökohtaisella Instagram -tilillä olin aikanaan yrittänyt miettiä hyvää häshtägiä (#) omille kuville täältä Ahvenanmaalta. #ihanaahvenanmaani vain juolahti jostain mieleeni. Nyt siellä onkin jo sillä nimikkeellä 158 julkaisua. Siihen mahtuu aika montaa merikuvaa ja auringonlaskua ja uimarantaa ja turistivinkkiä ja luontokuvaa. Blogiin on kertynyt aika monta sataa sanaa. Myös aika monta kirjoittamatonta sanaa. Niitä varmaan onkin tuhansia. Viimeisen viikonkaan aikana ei ole kertynyt sanaakaan. Mutta sen laitan sen syyksi että mies oli kahdeksan päivää Ruotsissa, minä yksin kolmen lapsen kanssa ja vieläpä pari päivää sängyn pohjalla. Kun se pukeutuminen. En vain osaa syksyisin. Sukat ahdistaa (nytkin istun ilman sukkia sandaalit jalassa kahvilassa). Se on joka syksy sama juttu; ahdistaa laittaa ne jalkaan. Se on kai osa tätä erityisherkän taakkaa. Puristavat sukat iholla ja kaikki tuoksut vahvoina nenässä. Puhumattakaan ilmapiirin aistinnasta ja ihmisten lukemisesta kertyvä taakka. Se on kuin tutka jota ei vaan koskaan saa suljettua. Kun sitten kulkee ilman sukkia ja shortseissa ja t-paidassa ja on se tuuli. Tuuli johon en vieläkään ole tottunut. Enkä varmaan totu. Se on välillä kylmä ja se voi vilustuttaa. Kuten minut. 

Mutta siis onhan tämä aika matka ollut. Nämä kolme kuukautta. Ja jotenkin aavistelen että tämä on vasta uuden alkua. Rakastan sanoilla leikkimistä. Niitä pilkkuja vaan en oikein osaa aina laittaa paikoilleen. Se on aina ollut heikkouteni. Kai siihenkin vaan pitäisi panostaa. Ja googlella on käyttöä kun tarkastan kielitohtorista vähän väliä (no en nyt oikeasti niin usein, mutta kuitenkin) kirjoitusasuja. Kun luen muiden tekstejä on taas joku kielipoliisitutka päällä. Mä vaan huomaan ne virheet. Jotka on oikeasti vain juuri niitä virheitä kun tulee omalle tekstilleen sokeaksi. Mä tulen. Usein. 

Ja tää Ahvenanmaa. On tää vaan ihana. Ja hupaisa. Täällä on niin omia pinttyneitä tapoja ja erikoisia toimintamuotoja. Lähinnä niillekin vaan nauraa. Nyt syksy tekee täällä tuloaan. Turistit ovat häipyneet. Perunannosto sipsitehtaalle alkaa juuri ja maanviljelijät ovat kärsineet kesän kuivuudesta. Kansalaisia kehotetaan edelleen säästämään vettä. Täällä on ollut kuivinta koko Suomessa koko kesän. Jomalassa satoi 4,2 milliä vettä koko heinäkuun aikana. Eli ei mitään. Eli vesipula saattaa iskeä. Siitä lehdet nyt kirjoittaa. Ja tietyöstä meidän kunnassa. Itsekin odotan oikeaa hetkeä avatutua tuolla Instagramin puolella siitä. Onhan se kun kerralla revitään päällysteet pois yli kuuden kilometrin matkalta. Ei missään kilometrin pätkissä vaan kaikki kerralla. Siinä sitte jonotellaan ja körötellään 20 kilometriä tunnissa kun edellä oleva ei uskalla ajaa sitä 30 kilometriä jonka saisi. Ja kaikki sosiaalisen median ryhmät puhuu ja hajoilee tästä ja lehtien vieraspalstat kirjoittaa kuinka ihmiset ajaa päin sitä punaista tietyön valoa. Ja kaikki tämä siksi, että tänne vihdoin vuosien odotusten jälkeen on päätetty rakentaa pyörätie kanavalta Söderbyhyn (eli 6,5 km puuttuva pätkä välillä Långnäs ja Maarianhamina - eli varmasti vilkkain pyöräilypätkä). Niin nyt kun se rakennetaan niin itse autotie päätettiin kaventaa. Ihan vaan sen takia että matkan varrella asuville se olisi kivempi. Ja jos tietä kavennetaan niin se pitää repiä kokonaan auki koska teknisesti se päällysteen keskikohta pitää olla siinä keskikohdassa. Loogista eikö. Eli siinä paloi aikalailla turhaa rahaa, sanoisin. Ihan moitteeton päällyste uusiksi. Ihan vaan muutaman paikallisen mukavuutta ajatellen. Jep. Näin meillä. Toisaalta jos itse asuisin siinä niin en varmaan laittaisi hanttiin.

Syksy on tullut. Koulut alkaneet. Meidänkin lasten harrastukset melkein jo pyörii niin kuin pitäisi. Ja siitä koulusta kirjoitan vielä, kuten lupasin. 
Ihanaa viikon jatkoa sulle, ja itselleni ihanaa seuraavaa kolmea kuukautta! Saakoon kirjoitettujen sanojen määrä kasvaa! Ja pilkkujen paikat löytyä. 



17. elokuuta 2018

Syksyn hulinat (ja eskarista ja kotihoidosta)


Huhheijaa vaan, niin se elokuu on jo yli puolenvälin ja tekstiäkään en ole saanut tässä kuussa vielä julkaistua. Olimme siis kaksi viikkoa lomailemassa mieheni perheen mökillä Ruotsissa ja sitten alkoivatkin nämä arjen hurinat. Ja aika hurinaa onkin ollut. 


Nuorimmaisemme aloitti viime viikolla eskarin aikaistetusti; jättää välistä siis 5-vuotiaiden ryhmän ja tämän eskarivuoden aikana sitten koulupsykologi tekee päätöksen onko hän jo ensi syksynä "koulukypsä". Jätkähän on siis lukenut jo nelivuotiaana ja osaa jo kirjoittaakin. Kahdella kielellä. Ja isosisarusten mukanakin on pitänyt pysyä, joten ryhmässä toimimista ja valmiuksia siihen löytynee myös. Varsinkin painiin sisarusten kanssa. 
Mutta katsotaan nyt. 

Olen aina ollut sitä mieltä että lapsen pitää saada olla mahdollisimman pitkään lapsi. Tässäpä nyt syön häntäni ja sanani ja vielä sen silinterihatunkin. Mutta kun, mutta kun. Jos hän olisi syntynyt viisi viikkoa aikaisemmin, eskari olisi automaattisesti alkanut jo nyt. Ja kun on taitoja. Ja kun tarvii haastetta. Niin ehkä se sitten energiapakkaukselle on kuitenkin parempi, että sen sijaan että lepää sen tunnin hoidossa (onnea vaan hoitajat!) niin käyttääkin niitä aivonystyröitään pähkinöiden ratkaisemiseen. 

Täällä Ahvenanmaalla eskari ei siis ole pakollinen. Meillä on itse asiassa ihan oma opetussuunnitelmakin. Mutta silti lähes kaikki käyvät eskarin. Paitsi ne "kotikoulupakolaiset" Ruotsista. (Ai mitä ne on? No kirjoitan koulusta lisää ensi viikolla niin avaan tätä enemmän.) Eskari täällä siis on päivähoidon yhteydessä. Meidän päivähoitomme on onneksi pieni yksikkö, vain 21 lasta. Ja eskariryhmäläisiä tuosta määrästä taitaa tänä vuonna olla viisi. Meidän perheellähän itse asiassa hoitoura alkoi vasta viime vuonna. Kaksi ensimmäistä lastamme ovat olleet kotihoidossa eskariin asti. Olemme sitten tehneet töitä ja opiskeluja kotoa käsin ja milloin minnekin työmatkoille on sitten lapsia retuutettu mukana. Ollut joustavaa ja meidän valinta. Meistä vanhemmista kumpikaan ei ole ollut lapsena päiväkodissa. Itse olin naapurissa yhden talven perhepäivähoidossa, mutta kun ne oli kavereita niin en edes tajunnut että se oli sitä. Moneen vuoteen. Ainut mistä en pitänyt oli lämmin maito suoraan lehmästä. Että eivätpä suuria olleet murheeni.

Olen kuitenkin ollut muutaman kuukauden päiväkodissa töissä, joten olen nähnyt sitä karuakin puolta kun pieniä lapsia jätetään pitkiksi päiviksi hoitoon. Kaikilla ei tietenkään kotihoitoon ole mahdollisuutta, ja toisaalta tiedän itsekin mitä se on kun pulloja panttamalla saadaan ostettua edes sitä maitoa jääkaappiin että voi valita näin.  Mutta ei harmita. Ja samalla sanoisin myös aika painavan argumentin sen puolesta, että kotihoidossakin saadaan ihan kunnon kansalaisia kasvatettua. Vaikka nyt itse sanonkin. Meidän esikoista sosiaalisempaa ihmistä saa hakea. Että kun aina pelätään että kotikasvatuksessa ne kasvaa tynnyrissä. Eikä kehity. Millään tavoin. Niin itse kyllä väitän vastaan. Kotona jos jossain osataan (ja siis ennen kaikkea yleensä ehditään) nähdä ja kohdata lasten erilaiset persoonallisuudet. Meidänkin kaksi ensimmäistä ovat niin yö ja päivä. Eikä kolmaskaan mistään sisarusmuotista ole.

Anteeksi avautuminen, tästä voisin jatkaa vaikka koko illan. Eikä tästä todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa. Se vaan välillä on sitä kun tämä "kirjoittajan flow -tila" iskee. Joten takaisin aiheeseen. Jotenkin. 
Eli siis vasta vuosi sitten meillä alkoi tämä päiväkotielämä, kun nuorimmainen 4-vuotiaana aloitti päiväkodin. Keskimmäinen aloitti sen eskarin. Ja kevyesti olivat sellaista 4-5 tuntia päivässä. Se oli juuri niin hyvä kaikille. Meidän ainakin oli helppo saada hoitopaikka. Mutta pulaahan niistä täälläkin on. Juuri nyt meidän kunnassa käydään suuria keskusteluja siitä että mihin uusi/uudet yksiköt rakennetaa ja millä resursseilla. Kai siitä voisi päätellä että kunta kasvaa. Se on aina positiivista. 

Mutta eskari tosiaan on vapaaehtoista. Ja ihan kuin Suomessakin, niin koulussa käyminenkin on vapaaehtoista. Eli on oppivelvollisuus, mutta ei koulupakkoa. Mutta sanoisinpa että paikallisista kaikki käyvät koulussa. Sitten on niitä tänne muuttaneita jotka eivät niin tee. Siitä siis ensi kerralla. Koulun lukuvuodet ajallisesti menee täällä vähän enemmän ruotsinmalliin. Kuten keväällä kirjoitin (täällä) niin täällä koulut loppuvat keskellä viikkoa! Ja vasta kesäkuussa. Vastaavasti kouluun mennään vasta elokuun puolivälin tienoilla. Tänä vuonna se oli torstaina 16.8. Eli nyt on kaksi päivää takana. Siitä ensi viikolla. Talossa on nyt siis eskarilainen, ekaluokkalainen ja 4.-luokkalainen. 

Kouluhurinan lisäksi olen yrittänyt saada kaikki harrastukset kirjattua ja soviteltua yhteen. On klarinettituntia, viulutuntia kahdella; ryhmiä ja yksityistunteja, on klassista balettia ja klarinettia muuten vielä ryhmässäkin. Ja sitten on lyömäsoitinta ja koulunjälkeistä urheilua ja vanhin haluaisi vielä pariin muuhunkin juttuun. Ja pojat vielä jalkapalloon. Kahteen eri ikäluokkaan siis. Enkä mä halua tulla sellaiseksi buffettiin-leipovaksi-ja-nurmen-laidalla-seisovaksi -äidiksi. Dilemma. Ja sitten on aina lähes se 18 kilometriä sinne harrastukseen. Suuntaansa. Hiki nousee tässä vaiheessa syksyä ennen kuin kaikki lähtee oikeasti rullaamaan. 

Nyt viikonlopun rauhaan. Ihanaa viikonloppua sullekin!